Aloitin kuukausi sitten uudessa työssä ja siitä lähtien olen pohtinut paljon uupumustani.
Kuinka jaksan työn rytmittämää arkea pitkässä juoksussa? Osaanko pitää kiinni rajoistani, jos kuormitus uhkaa käydä liian suureksi? Ja ehkäpä tärkein: mitä jos uuvun uudestaan?
En koe enää olevani uupunut. En ainakaan siinä mittakaavassa, jossa olin vielä vaikkapa vuosi sitten, saati juuri ennen pandemian alkua, johon myös oma romahdukseni sijoittuu. Vuoden 2020 alku oli aika, jolloin syöksyin suoraan syvään päähän ja maailma näyttäytyi pelkästään mustana ja valottomana.
Vaikka yleinen jaksamiseni on tällä hetkellä ihan hyvä, huomaan silti, että olen edelleen vasta matkalla kohti normaaleja energiatasojani – tiedostan, että tämä osuus toipumisessa voi viedä vielä vuosia.
Olen myös tuuminut mainitsenko uupumustaustastani esihenkilölleni. Nyt olen pysynyt siitä vielä hiljaa, mutta en usko, että pystyn salailemaan noin suurta asiaa loputtomiin. Vaikka haluan puhua uupumuksestani avoimesti, koen siitä silti jonkinlaista häpeää, sillä nyt kyseessä on täysin uusi työ.
Jos kuitenkin jossain vaiheessa rohkaistun ja avaudun kokemuksistani, nähdäänkö minut silloin erilaisin silmin. Joudunko todistelemaan omaa jaksamistani ja kyvykkyyttäni muita enemmän? Sallitaanko minun näyttää väsymystä, jos joskus sattuisi olemaan huonompi päivä?
Toisaalta ajattelen, että uupumus on yksi osa historiaani ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin asia. Se on myös yksi merkittävä osa tarinaani, sillä sen ansiosta olen uskaltautunut kaivelemaan mieleni sopukoita terapiassa – tämä taas on avannut väylän itsetutkiskeluun sekä itsensä kehittämiseen.
On siinä siis toisaalta jotain hyvääkin, että olen joutunut kokoamaan itseni pala palalta uudelleen.
Ensimmäisen työkuukauden jälkeen olen tehnyt muutamia huomioita itsessäni.
Ensinnäkin on ollut ihanaa huomata, kuinka hyvällä mielellä lähden joka päivä töihin. Vaikka etenkin ensimmäiset pari viikkoa olivat hyvin kuormittavia uuden oppimisen ja sisäistämisen näkökulmasta katsottuna, olen kokenut kaiken tämän opiskelun ja itselleni uuden alan mukanaan tuomat haasteet pelkästään virkistävinä. Nyt kuukauden jälkeen perusasiat alkavat olla jo hyvin hallinnassani, mutta edelleen joka päivä tulee vastaan hyvin spesifejä tilanteita ja kysymyksiä, jotka luotaavat minua entistä syvemmälle alan kiemuroihin.
Olen myös äärettömän kiitollinen siitä, kuinka hyvin minut on otettu vastaan jo heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Jännitin etukäteen ehkä eniten sitä, miten sopeudun uuteen työyhteisöön, mutta tuki ja kannustus ovat olleet vahvasti läsnä jokaisessa päivässä. Kivoilla ja samalla aaltopituudella olevilla kollegoilla on suuri merkitys työssä jaksamiseen.
Jotain kertoo myös se, että olen nukkunut yöni hyvin ilman heräilyjä tai työhön liittyviä unia. Stressi vaikuttaa minulla herkästi nimenomaan yöuniin, joten siitä syystä pidän unta tärkeänä hyvinvoinnin mittarina.
En halua kuitenkaan haukata liian isoa palaa kerralla.
Siksi kuuntelen kehoni lähettämiä signaaleja erityisen herkällä korvalla. Olen muun muassa huomannut, että tässä vaiheessa, kun aivot kuormittuvat vielä kaikesta uuden oppimisesta ja prosessoinnista normaalia enemmän, en ole jaksanut sopia vapaapäiville mitään sen kummempia menoja tai tapaamisia. Olen myös pitänyt sometaukoa ja hellinyt itseäni mieluummin hyvän kirjan parissa.
Lisäksi olen hetkeksi laittanut yritykseeni liittyvät asiat sivuun, sillä energia ja aika eivät yksinkertaisesti riitä tällä hetkellä kaikkeen. Muistaakseni talvella kerroin haaveestani ja tavoitteestani perustaa oma yritys, ja tuo tavoite on edelleen kirkkaana mielessäni. Kunhan arki hieman tasoittuu ja pääsen työssäni paremmin kiinni rutiineihin, vapautuu tuolloin aikaa myös omien unelmieni edistämiselle.
Uskon, että syksyllä pystyn jo ottamaan jälleen uusia asiakkaita ja toimimaan palkkatyöni ohella myös sivutoimisena yrittäjänä. (Tästä voin kertoa tarkemmin joskus toiste.)
Kunhan aikaa on kulunut hieman enemmän, haluan palata näihin ajatuksiini sekä työstä että uupumisesta ja tehdä uuden tilannekatsauksen.
Sen tiedän, etten enää halua ajautua siihen pisteeseen, jossa vielä pari vuotta sitten olin. Tuolloin en osannut pysähtyä kuuntelemaan kehoni viestejä tai intuitioni kuiskauksia, vaan porskutin eteenpäin jaksamiseni rajoilla.
Vain aika näyttää, kuinka osaan jatkossa pitää kiinni rajoistani ja terveestä itsekkyydestä, jossa oma hyvinvointini menee muun edelle. Oppeja tähän olen ainakin jo kerryttänyt.
Aurinkoista viikonloppua!