Erään uupuneen tarina

by Tiia
On ristiriitaista, että pidän tätä kivana kuvana, vaikka tiedän totuuden sen takana. Masennus ja vakava uupumus eivät aina näy päällepäin.

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta mitään, ja jos kirjoitan, mitä haluan siitä kertoa. Päätin kuitenkin, että ehkä tämä teksti tarjoaa jollekin vertaistukea tai lohdun ajatuksia, sillä valitettavasti meitä uupumuksen kokeneita on aivan liian monta. Koen myös, että kirjoittamalla tämän muistiin saan asialle tietynlaisen henkisen päätöksen. On aika sulkea raskas ovi ja suunnata askeleet uudelle polulle.

Jo kuukauden ajan ammatillinen statukseni on ollut työtön. Pitkä, yli vuoden kestänyt lomautus päättyi yt-neuvottelujen kautta irtisanomiseeni. Nyt kuitenkin seuraa paljastus, jota pohdin pitkään, onko sitä sallittua sanoa ääneen.

Olen nimittäin melko onnellinen tilanteestani.

Ehkä on syytä pohjustaa tätä hieman. Etenkin Instagramissa minua pidempään seuranneet tietävät, että olin reilu vuosi sitten hyvin synkissä vesissä. Sekä työterveyslääkäri että työpsykologi olivat määrittäneet oireeni vakavaksi työuupumukseksi ja keskivaikeaksi masennukseksi. En nähnyt ulospääsyä olotilastani, ja jokainen (työ)päivä oli pelkkää kamppailua. Kaikki energiani kului siihen, että sain pidettyä edes jonkinlaiset kulissit yllä; kahdeksan tunnin ajan yritin olla reipas ja tunnollinen. Vapaa-ajan puolestaan itkin ja stressasin jälleen seuraavaa työpäivää ja kulissien pystyttämistä.

Olin vasta edellisenä syksynä (2019) toipunut rankasta suolistotulehduksestani, ja muistan, kuinka lokakuu oli minulle ilon kuukausi: silloin saatoin vihdoin sanoa olevani terve!

Olin myös tuolloin juuri päässyt rautainfuusioon lähes nollissa olleen ferritiinin vuoksi, joten jo pelkästään rautavarastojen täyttyminen toi aivan uskomattoman energian tunteen. Tämä energiapiikki sekä yhtäkkinen onnellisuus siitä, että olin voimissani saivat minut myös hakemaan uutta työpaikkaa. Tuntui, että vihdoin voin alkaa jälleen elää oltuani niin pitkään kehoni vankina.

Lokakuu vaihtui marraskuuksi, ja lähdimme mieheni kanssa kahden viikon lomalle Japaniin. Tokio oli ihana, kuten aina, mutta jo loman aikana aloin huomata kummallista väsymystä ja uupumusta. Ajattelin sen johtuvan vain rankan sairasvuoden jälkeen vapautuneesta stressistä.

Kotiin ja töihin palattuani tunsin oloni todella väsyneeksi ja alakuloiseksi. Mikään ei innostanut ja töiden jälkeen halusin vain nukkua.

Ehkä tämä on jet lagia yhdistettynä pimeään kaamosaikaan, ajattelin. Asiat rullasivat kuitenkin eteenpäin ja joulukuussa aloitinkin jo uudessa työpaikassa – siinä samassa, johon olin käynyt haastattelussa lokakuussa. Ihmettelin silti, miksen tunne innostusta ja iloa, olihan kyseessä yritys, jota kohtaan minulla oli todella suuri kiinnostus.

Pieni intuition ääni sisälläni oli toppuutellut minua jo etukäteen, mutta jätin sen huomiotta. On aina helppoa olla jälkiviisas, ja näillä tiedoin, jotka minulla on nyt, olisin jättänyt uuden työn väliin. Mutta koska työsopimus oli jo kirjoitettu ja olen luonteeltani välillä liiankin tunnollinen, hyppäsin uuteen vieläpä pahimpien joulukiireiden aikaan.

Tukeni ja turvani – olkapää, jota vasten nojata. <3

En halua syyttää olosuhteita, mutta jo ensimmäisestä päivästä lähtien minulla oli fiilis kuin minut olisi heitetty suoraan syvään päähän.

Yritin opetella muistamaan uusien työkavereiden nimiä ja positioita ja samalla painaa mieleeni uusia työskentelytapoja – oppia oikeastaan kaiken uudestaan. Samanaikaisesti tuntui, että kuristun, ja että haluaisin vain napata tavarani mukaan ja juosta karkuun.

Pikkuhiljaa pääsin jollain tapaa sisään uuteen ympäristööni, mutta yhä tänä päivänäkin minua harmittaa, etten kyennyt luomaan parempia suhteita työkavereihini. Tutustuin moniin ihaniin ihmisiin, ja totta kai tiettyjen kanssa tuli juteltua työpäivän aikana enemmän. Kuitenkin kaikki energiani kului siihen, että sain pidettyä itseni edes jollain tapaa kasassa esittäen, että kaikki on hyvin. Olin hiljainen ja vetäytyvä enkä taukohuoneessakaan pahemmin lähtenyt mukaan yhteisiin keskusteluihin. Sanoinkin miehelleni, että kollegani tuskin voisivat uskoa, millainen höpsö hassuttelija ja vitsailija minä oikeasti olen.

Sinnittelin työpäivät aina vain kovemmaksi paisuvassa ahdistuksessa ja itkin kaiken vapaa-ajan; en jaksanut tehdä mitään enkä tavata ketään.

Vetäydyin kuoreni sisälle, ja kaikki ajatukseni pyörivät vain siinä, etten kestä tätä tilannetta. Helmikuussa romahdin ja keräsin viimeisimmät rohkeuden rippeeni mennäkseni juttelemaan työterveyslääkärin kanssa.

Omantunnontuskani olivat sitä luokkaa, että meinasin tukehtua jo pelkästään sen alle – en voi romahtaa tai jäädä sairaslomalle, sillä olen vasta aloittanut tässä työpaikassa. Tunnollinen työntekijä minussa lisäsi stressin määrää päivä päivältä, sillä kun samanaikaisesti olisin halunnut vain jäädä kotiin, sisäinen ääni piiskasi minua sanoen, ettet todellakaan voi luovuttaa, senkin luuseri!

Työterveyslääkäri oli kuitenkin todella ymmärtäväinen ja huolissaan olostani. Sain kahden viikon sairasloman. Enempää hän ei halunnut määrätä, sillä kuulemma mitä pikemmin palaan takaisin töihin, sitä helpompi on jälleen sopeutua arkeen. Olin tietenkin iloinen edes tästä pienestä mahdollisuudesta olla vain kotona, mutta samanaikaisesti ihmettelin, kuinka hänenkin määrittelemänsä keskivaikea masennus ja vakava uupumus voisivat olla ohi parin viikon levon jälkeen.

Palasin sairaslomalta töihin entistä ahdistuneempana, ja tunnollisena yritin jälleen tehdä parhaani.

Mieheni ja ystäväni sanoivat, etten todellakaan ole työkykyinen, mutten uskaltanut hakea enempää sairaslomaa. Jälleen vain sinnittelin, ja laskin tunteja työpäivän loppumiseen ja seuraavaan vapaapäivään.

Olin saanut sovittua pidennetyn viikonlopun maaliskuun alkuun, ja vietimme mieheni kanssa ihanat neljä päivää Lontoossa. Tuo reissu teki hyvää, sillä siellä pystyin hetkeksi unohtamaan kaiken muun. Ehkä siksi kotiinpaluu tuntui suorastaan luotaantyöntävältä.

Synttäripäivä Lontoossa ja kirsikkapuut täydessä kukassa – tuossa hetkessä ahdistus pysyi armollisesti taka-alalla.

Korona oli myös alkanut näkyä yhä enemmän ja enemmän uutisoinnissa, ja paniikki siitä kasvoi ihmisten keskuudessa.

Yhtäkkiä yksi jos toinenkin yritys ilmoitti lomautuksista ja niin teki myös oma työpaikkani. Tämä on ehkä vääränlainen mielipide, mutta minulle tuo lomautus tuli taivaan lahjana. Muistan, kuinka ensimmäisenä lomautuspäivänä nukuin lähes viiden tunnin päiväunet. En ollut nukkunut enää pitkään aikaan hyviä yöunia, joten joku stressi vapautui tuossa hetkessä ja se ilmeni unen muodossa. En edelleenkään saanut nukuttua öisin, mutta sentään päikkäreitä pystyin nyt ottamaan.

Haluan tässä välissä mainita, että koko tämä maailmanlaajuinen pandemia on jotain käsittämättömän hirveää. Vaikka itselleni lomautus oli hyvä asia, en olisi toivonut sitä kellekään muulle. Kaikki sympatiani on niiden puolella, jotka ovat omasta tahdostaan riippumatta menettäneet työnsä joko kokonaan tai hetkellisesti. Toivon niin kovin – niin kuin varmasti meistä jokainen – että tämä tilanne olisi jo mahdollisimman pian kokonaan ohi.

”Kuinka usein nykyisin katsonkaan peiliin ja hämmennyn: en tunnista itseäni kuvajaisesta. Ensi vilkaisu silmiin saa minut niin usein kavahtamaan, ja menee hetki miettiessä kuka kumma minua tuijottaa takaisin. Hän näyttää minulta, mutta ei sitten kuitenkaan. En nykyisin tykkää edes hirveästi katsoa itseäni peilin kautta silmiin, sillä juuri silmäni ovat muuttuneet. Tuntuu kuin ne olisivat jopa erimuotoiset kuin ennen – jotenkin alaspäin valuvat. Silmäkulmissa näkyy suru ja väsymys, ei kuitenkaan ryppyinä vaan jollain muulla tapaa. Koko kasvojen olemus on väsähtänyt ja nuupahtanut.”

Huhtikuussa 2020

Harvakseltaan olen jaksanut kirjoittaa vuoden aikana ajatuksiani ylös, ja nyt etenkin viime talven ja kevään merkintöjä lukiessani olen samaan aikaan sekä hämmentynyt että helpottunut. Hämmentynyt siitä, kuinka pohjalla oikeasti olinkaan. Kulunut aika on sumentanut muistot sekä tuntemukset, ja ilman päiväkirjaani voisin helposti jopa vähätellä itseäni – että eihän se nyt niin paha tilanne ollut, olenkohan vain liioitellut. Helpotus puolestaan tulee siitä, että osa minusta muistaa silti vielä liiankin hyvin. Omaa, ahdistunutta tekstiä näin jälkikäteen lukiessani tavoitan jopa sen fyysisenä kuristavan tunteen kurkussani, ja voin vain huokaista helpotuksesta, ettei tilanne ole enää tuon kaltainen.

Minulle pitkä lomautus on tehnyt hyvää.

Olen saanut levätä ja ottaa aikaa itselleni. Olen voinut tehdä tutkimusmatkoja mieleni sisään ja pohtia, mitä oikeasti haluan jatkossa tehdä työkseni. Vielä se ei ole täysin selvää, mutta ainakin ne asiat ovat kirkastuneet hyvin selkeiksi, mitä en työltäni enää tulevaisuudessa halua. Mielestäni erittäin tärkeä huomio tuokin.

Olen ollut jollain tapaa uupunut jo pitkään, useamman vuoden kenties. Kuitenkaan keho tai mieli eivät ole aiemmin antaneet mitään kovin voimakkaita signaaleja, joten tuo taustalla vellova olotila on ollut helppo jättää huomiotta. Sitä on vain mennä porskuttanut ja ajatellut, että jossain vaiheessa pysähdyn pohtimaan omia toiveitani tulevan suhteen.

Mutta keho ja mieli ovat uskomaton kokonaisuus! Ensin fyysinen sairastuminen pakotti minut pysähtymään, ja koska en vielä senkään jälkeen osannut olla itselleni tarpeeksi armollinen ja lempeä, päätti mieli puuttua peliin. Työpaikan vaihto toimi eräänlaisena katkaisimena, joka napsautti minut täysin off -asentoon. Vihdoin minun oli suorastaan pakko kuunnella itseäni.

Voimakuvani. Muistan edelleen tuon erään sunnuntaiaamun rauhan ja hiljaisuuden. Olin juuri kertonut uupumuksestani Instagramissa ja tunsin pientä helpotusta, sillä en jaksanut enää salailla oloani sielläkin. Tuo avautuminen asiasta oli yksi askel kohti parantumista.

Tästä syystä olen nykyisin niin kiinnostunut nimenomaan kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.

Erityisesti oman mieleni kanssa kamppailu herätti minut tutustumaan syvemmin holistisen hyvinvoinnin maailmaan ja etsimään keinoja, joilla voin itse hoitaa itseäni. Olen toki aiemmin tiennyt teoriassa, että esimerkiksi tietoisen läsnäolon harjoitukset ja meditaatio tekevät tutkitustikin hyvää, mutta vasta kun aloin itse säännöllisesti harjoittamaan pysähtymistä tähän hetkeen, huomasin sen oikeasti toimivan.

Olen käynyt terapiassa tämän vuoden alusta asti, ja siitä on ollut jo näin lyhyessä ajassa todella suuri apu. Siihenkin minun täytyi tosin kerätä rohkeutta ja voimia, sillä käsiteltävät aiheet ovat paikoitellen todella rankkoja. Siksi en ole ollut aiemmin valmis aloittamaan terapiaa; sen aika oli vasta nyt.

Viime vuoden puolella keskityin paranemisprosessiin omin keinoin: pitkiä kävelylenkkejä luonnossa, yinjoogaa, meditaatiota ja tietoista läsnäoloa tunteiden äärellä.

Jos en olisi löytänyt mindfulnessia elämääni siinä muodossa, jossa se nykyisin näyttäytyy, olisi tämä matkani kohti hyvinvointia vasta alkutekijöissään. Nykyisin olen jopa hieman koukussa meditointiin, sillä tavoitan sen avulla niin ihanan ja hyvän fiiliksen! Mikä voimallinen työkalu, joka kulkee mukanani minne tahansa menenkin.

Nyt olen kuitenkin siis työtön, jota en kuitenkaan koe millään tapaa negatiivisena asiana.

Uskon vahvasti, että kaikelle on tarkoitus, ja että asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. Tämä matka kaikkine kivikkoineen on ollut itselleni hyvin selkeä merkki pohtia kunnolla tulevaisuuttani. Haluan jatkossa tehdä työtä, joka on merkityksellistä, ja joka antaa enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä jollain tapaa hyvää ja jakaa tätä energiaa myös muille. Minulla on vahva tunne siitä, että työ tulee olemaan kytköksissä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin – joko välillisesti tai suoraan. Huomaan jo nyt pinnan alla kuplivan ilon pirskahtelun, enkä millään malttaisi odottaa, mihin suuntaan se lähtee minua kuljettamaan.

Olenko siis selättänyt uupumuksen ja masennuksen?

Sanoisin, että kyllä olen. Pitkälti siihen on syynä se, että olen pystynyt olemaan näin pitkän ajan kotona. Olen toki tämän kuluneen vuoden aikana hakenut muutamia työpaikkoja ja päässyt haastatteluunkin, mutta mikään ei ole ollut minulle tarkoitettu. Yksikään torjutuksi tuleminen ei ole kuitenkaan tuntunut pahalta. Päinvastoin ne ovat vain vahvistaneet sitä, että nyt tärkein prioriteettini on ollut tervehtyminen ja palautuminen. En koe millään tavalla, että tämä olisi ollut hukkaan heitettyä aikaa, tai että minun pitäisi tuntea huonommuutta tilanteestani.

Yhtenä päivänä sitä vain huomaa, että kaikki on hyvin. Mieli on rauhallinen, olo levollinen. Ajatukset kiertävät positiivista kehää, ja kiitollisuuden aiheita on helppo löytää. Näkymä kirkastuu, ja jokaista kohtaamista ja tapahtumaa pitää sysäyksenä oikeaan suuntaan.

Joten pidän silmät ja korvat auki, sillä koskaan ei voi tietää, minkä nurkan takaa uusi mahdollisuus näyttäytyy. Ehkä juuri sinulla on vinkata jostain kivasta työpaikasta. 🙂

Näillä ajatuksilla toivotan sinulle mitä ihaninta viikon jatkoa, ja lähetän luoksesi paljon hyvää energiaa!

Lisää luettavaa

2 comments

Tuuli 2 kesäkuun, 2021 - 4:55 pm

En oikein osaa sanoa muuta kuin että oot todella rohkea ja rakas sisko miulle, ja oon aina katsonut siuta esikuvana ylöspäin ❤️ Ei ole olemassa oikeita tai vääriä mielipiteitä, ja tuon lomautuksen/irtisanomisenkin suhteen jokainen tietää itse parhaiten, onko se omalla kohdalla suuri helpotus vai valtava pettymys. Kukaan ei elä elämää toisen puolesta, ja vain itse sisimmässään tietää mikä lopulta on parhaaksi. Ihanaa ja helpottavaa kuulla, että siellä uupumus alkaa olla selätetty ja mieli tuntuu kirkkaammalta! Ja toden totta – ikinä ei tiedä mikä ovi kulman takaa avautuu 😊
Pian nähdään ❤️❤️

Reply
Tiia 3 kesäkuun, 2021 - 8:12 am

Voi Tuuli, kiitos ihanista sanoista sisko. <3 Niinhän se on, että täytyisi vaan muistaa elää täysin oman näköistä elämää. Muuten voi jossain vaiheessa kokea vaikkapa pettymystä, jos on elänyt ja toiminut liikaa toisten mielipiteiden mukaan. Siksi en ole stressannut esimerkiksi nyt tätä työtilannettakaan, sillä jotain muuta on takuuvarmasti vielä tulossa. 🙂 (Stressi ja ahdistus asiasta ei ainakaan edesauta mitään.)
On kyllä ihana fiilis, kun alan jälleen olla oma itseni! Ja en malta odottaa, että nähdään! <3

Reply

Leave a Comment

Sivusto käyttää evästeitä. “Hyväksy”-nappia painamalla hyväksyt evästeiden käytön. Evästeet tekevät sivuston käyttämisestä helppoa, nopeaa ja käyttäjäystävällistä. Hyväksy Lue lisää