En kiellä, ettenkö olisi pettynyt: tämä kesä ei ollut sellainen, millaiseksi sen talven pimeydessä haaveilin.
Sinnittelin koko pitkän ja kylmän ajanjakson sen voimalla, että pian koittaa kevät ja sitä seuraa alkukesä – molemmat lempivuodenaikojani. Unelmoin aikaisista aamulenkeistä, linnunlaulusta, teehetkistä vehreässä puistossa. Haaveksin kiireettömistä päivistä ja uusien jätskimakujen maistamisesta.
Toki tein monia noista asioista – nautiskelin ja hykertelin tyytyväisenä.
Mutta silti kesä vain jotenkin meni.
En kuitenkaan onneksi tuntenut fomoa muiden riennoista tai someen jaetuista kesähetkistä.
Oma fomoni kohdistui luontoon ja siihen, että tunsin jääväni paitsi kaikesta siitä runsaudesta, jota erityisesti alkukesä tarjoili.
En jaksanut herätä auringonnousun aikaan ja suunnata aamulenkille – tätä suren erityisen paljon -, vaikka edelleen tuo on näin syksylläkin täysin mahdollista ja toteutettavissa – hieman myöhempään kellonaikaan tosin.
En pakannut korikassiini mukaansatempaavaa kirjaa ja teetä kuin muutaman kerran – puistolukeminen, tuo kesäinen nautintoni, jäi lähes olemattomaksi.
En istuskellut rantakalliolla vailla kiirettä ja vain antanut katseeni levätä maisemassa – en ylipäänsä käynyt lempipaikoillani merenrannalla kuin harvakseltaan.
En yksinkertaisesti jaksanut tehdä niitä asioita, joita edellisinä kesinä olen tehnyt suurella ilolla.
Olen joutunut tekemään mieleni kanssa paljon töitä, jotta en ole katkeroitunut itseäni kohtaan.
Yritän hyväksyä sen, että tämä kesä oli nyt tällainen; että tänä kesänä olin väsyneempi eikä ylimääräistä virtaa ollut.
Muutos on jatkuvaa eikä kukaan tai mikään pysy staattisena koko ajan. Harva asia elämässä on täysin jähmeää ja pysähtynyttä.
Tuo ajatus tuo omalta osaltaan myös lohtua. On täysin ok, etteivät kesät välttämättä noudata samaa kaavaa. On hyväksyttävää, että vaikka tiedän jonkin asian tuovan iloa ja mielihyvää, se ei ehkä kuitenkaan tällä kertaa toteudu juuri siinä muodossa kuin olin haavekuvissani toivonut.
Onnekseni tykkään myös syksystä. Se on itselleni synonyymi kodikkuudelle, tunnelmoinnille, käpertymiselle; saa suorastaan luvan kanssa hyggeillä ja kääntyä hieman sisäänpäin. Vaikka luen päivittäin läpi vuoden, on tiettyjä aikoja, jolloin kirjojen vetovoima on tavallista suurempi, ja syksy on yksi sellainen. Siihen ei niinkään vaikuta se, että syksyisin ilmestyy paljon uutuuskirjoja, vaan juurikin ajatus ja halu kotoilulle. Stressaavan työarjen vastapainoksi kaipaan pehmeyttä ja eskapismia, ja mikä voisi tarjota sitä paremmin kuin sohvan nurkkaan käpetyminen ja hyvään kirjaan uppoutuminen.
(Viime aikojen sykähdyttäviä kirjoja ovat olleet muun muassa paljon esillä ollut Ann Napolitanon Kaunokaisia, Merja Mäen Itki toisenkin, Abdulrazak Gurnahin Kivisydän, Bonnie Garmusin Kaikki on kemiaa, ja huomattavasti vanhempi teos, Alfred Lansingin Kestävyys – Shackletonin uskomaton matka Etelämantereelle, joka oli nimensä mukaisesti uskomaton, eikä vähiten siitä syystä, että kirja on tositarina!)
Tämän sunnuntain pyhitän löhöilylle ja ihanalle joutilaisuudelle, ja toivon, että sinäkin saat viettää päivän juuri niin kuin itse haluat.
Lempeää syksyä!