Tämä oli ensimmäinen aamu tänä vuonna, kun vedin lenkkarit jalkaani jo puoli kuuden aikoihin. Aurinko nousi tänään klo 5.52, ja halusin olla hyvissä ajoin toivottamassa uuden päivän tervetulleeksi.
Mustarastaiden, talitinttien, varpusten ja lokkien laulun siivittämänä askelsin kohti Pohjoisrannan satamaa, jonne usein aamulenkeilläni päädyn.
Ajatukseni olivat odottavalla kannalla: Millaisin sävyin aurinko tänä aamuna mahtaakaan värjätä taivaan? Mikä on ylipäänsä aamun tunnelma?
Kävellessäni pitkää suoraa kohti Tervasaarta satuin katsomaan oikealle, kohti Uspenskin katedraalia ja keskustaa. Ja sillä sekunnilla mykistyin.
Upea täysikuu hohti pehmeää valoa taivaalla, jolla oli nähtävissä vielä sekä yön rippeiden sinerrystä että aamun sarastuksen jo mukanaan tuomia puuterisia sävyjä. Kauneinta oli ehkä kuitenkin heijastus, joka piirsi kuusta lumoavan näkymän tyyneen vedenpintaan.
Olen nähnyt täysikuun lukemattomia kertoja aiemminkin, ja joka kerta ihastellut sitä, joten miksi se teki minuun nyt niin suuren vaikutuksen.
Olen ollut koko talven ja kevään – tai no, rehellisesti sanottuna varmaankin viimeiset pari kolme vuotta – niin kovassa stressissä, että läsnäolotaidoistani huolimatta välillä on hyvin vaikea astua sivuun ja tarkastella erinäisiä asioita etäisyyden päästä. Puristava ja kuristava stressimöykky on liian tuttu vieras aiheuttaen ahdistusta ja välillä jopa syvää epätoivoa. Ajatukset kiertävät kehää, ja inspiroiva luovuus on täysin tipotiessään.
Ja niinpä huonosti nukutun yön jälkeen, keskellä tukahduttavaa stressiä ja ahdistusta, näin Kuun, joka on ollut täällä kauan ennen meitä ja tulee myös olemaan jatkossakin. Kuu, joka ei kerjää tai kaipaa huomiota, mutta onnistuu silti vangitsemaan katseen itseensä niin, että kaikki muu tuntuu yhtäkkiä täysin toissijaiselta. Sen helmenhohtoinen kauneus on samanaikaisesti niin herkkä ja ylväs.
Tuossa hetkessä, kymmenen minuuttia ennen auringonnousua, oli niin paljon taianomaisuutta ja voimaa, etten millään kykene sanoittamaan sitä. Ennen kaikkea siinä oli kuitenkin rauhaa.
Tajusin, että kuu on mitä oivallisin esikuva. Se näyttäytyy säännöllisin väliajoin: Ensin vain ohuen ohuena sirpin reunuksena kasvaen hiljalleen täyteen symmetrisyyteensä, kunnes alkaa jälleen muuttaa muotoaan vastakkaiseen suuntaan. Se toistaa omaa sykliään muista välittämättä ja tiedostaa, että jaksaakseen loistaa täydellä voimallaan se tarvitsee myös aikaa levolle.
Yritän pakottaa itseäni olemaan tehokas, vaikka tiedän, ettei energisyyttä ole millään tapaa mahdollista ylläpitää koko ajan. Ja kun huomaan, etten kykene olemaan tänään tehokas, vaikka pitäisi, stressimöykky alkaa puristaa entistä kovemmin.
Joten jälleen tulin todistaneeksi sen, että luonto on kaikella tapaa meitä viisaampi. Haluan ottaa mallia Kuusta ja rytmittää päiviäni samalla periaatteella: kun luovuus ja innostus pulppuavat helposti, nautin tuosta olotilasta ja antaudun sen mukanaan tuomille oivalluksille, ja tahmeampina päivinä taas hyväksyn, että sekin on vain osa elämää.
Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin haluan keskittyä tähän enemmän.
Kun siis seuraavan kerran huomaan soimaavani itseäni milloin mistäkin, palautan mieleeni Kuun ja sen itsevarmuuden. Kuin Kuu, myös minä haluan mennä eteenpäin omalla voimallani, omiin valintoihini ja kykyihini luottaen. En halua määrittää itseäni muiden mielipiteiden kautta, vaan elää rohkeasti elämää, joka tuntuu hyvältä juuri minusta.
2 comments
Olipa kauniisti ja oivaltavasti kirjoitettu teksti – kiitos! 💛
Ihana kuulla, että tykkäsit. 💛