Seitsemän sisarta – viiden tähden kirjasarja

Jos seuraat yhtään kirjallisuuteen liittyviä julkaisuja esimerkiksi somessa, et ole voinut välttyä Lucinda Rileyn seitsemästä sisaresta kertovasta kirjasarjasta. Vaikka kirjojen juoni on välillä hyvinkin ennalta-arvattava, on Rileyn tarinankerronta silti sillä tasolla, että sivuja haluaa kääntää suorastaan ahmien. Olen lukenut kaikki kirjat suomeksi, ja erityiskiitos täytyy ehdottomasti antaa myös Hilkka Pekkaselle aivan loistavista suomennoksista.

Olen lukenut melkeinpä kaikki osat nyt koronavuoden aikana, enkä olisi voinut valita parempaa luettavaa tähän ajanjaksoon. Jokaisessa kirjassa matkustetaan eri puolille maailmaa, joten vaikka fyysisesti olenkin joutunut istuskelemaan vain kotisohvalla vilttiin kääriytyneenä, olen tarinaan uppoutuessani päässyt kuitenkin mitä ihanimpiin paikkoihin ja maisemiin. Juuri tällaista hyvän mielen eskapismia ja tietynlaista kepeyttä olen kaivannut muiden lukemieni kirjojen rinnalle.

Tähän mennessä kirjasarjasta on ilmestynyt kuusi osaa, ja seuraava eli Kadonnut sisar, julkaistaan vihdoin tämän kuun lopussa.

Lyhykäisyydessään sarja kertoo kuudesta nyt jo aikuisesta siskoksesta, joista jokainen on adoptoitu ympäri maailman. Sisarten adoptioisä Papa Salt kuitenkin kuolee yllättäen heti ensimmäisen kirjan alussa, ja naiset kokoontuvat surun murtamina ja epäuskoisina lapsuudenkotiinsa. He ovat saaneet elää vaurasta elämää, sillä Papa Salt oli hyvin rikas – tästä kertoo jo satulinnamainen koti, Atlantis, joka sijaitsee Sveitsissä Genevenjärven rannalla. Marina-niminen nainen on toiminut sisarten äitihahmona ja huoltajana sillä aikaa, kun Papa Salt on matkustellut ja ollut välillä hyvin pitkiäkin aikoja poissa kotoa. Mitä kasvatti-isä sitten teki työkseen, sitä kukaan ei tiedä, ja myös tämä seikka herättää hämmennystä siskosten käydessä läpi isänsä äkillistä kuolemaa.

Ennen kuolemaansa Papa Salt on kirjoittanut jokaiselle tyttärelleen henkilökohtaiset kirjeet, jotka perheen lakimies nyt toimittaa perille. Kirjeissään Papa Salt antaa vihjeitä siitä, mistä hän on kyseisen tyttärensä adoptoinut. Sisaret saavat tietoonsa myös tarkat syntymäpaikkojensa koordinaatit, ja näiden neuvojen avulla heillä on mahdollisuus etsiä ja tutustua omiin biologisiin sukujuuriinsa.

Sisaret ovat saaneet nimensä Plejadien eli Seulasten tähtikuvion mukaan, jota kutsutaan myös Seitsemäksi sisareksi.

Jokainen sarjan osa käsittelee aina yhden sisaren tarinaa kerrallaan. Kirjoissa toistuu myös tietty kaava, jossa nykyhetken rinnalla kuljetaan välillä hyvin kauaskin historiaan. Juuri nuo historiaosuudet ovat niitä, joista nautin aivan suunnattomasti, sillä Riley on tehnyt todella tarkkaa taustatutkimusta kulloisestakin aiheesta. Osa sarjan hahmoista perustuukin todellisiin historiallisiin henkilöihin, ja myös tietyt historiassa kuvatut tapahtumat ovat totta.

Olen parhaillaan lukemassa sarjan toiseksi viimeistä osaa, Auringon sisarta. Viime päivät ovat siis menneet hyvin tiiviisti tämän yli 900 sivuisen romaanin parissa, sillä kuten aiemmat tarinat, myöskään tätä ei meinaisi malttaa laskea käsistään. En ole koskaan käynyt Afrikassa, vaikka olen haaveillut matkasta tuohon maanosaan varmaan puolet elämästäni. On siis ollut erittäin kiehtovaa päästä kurkistamaan 1940-luvun Keniaan (ja myös New Yorkiin, johon tarinan nykyhetki sijoittuu).

Miksi sanon tätä sitten viiden tähden kirjasarjaksi?

Kuten jo aiemmin mainitsin, on juoni välillä melko ennalta-arvattava. Kuitenkin mukaan mahtuu myös käänteitä, joita ei olisi osannut millään odottaa, ja juuri nämä tekevät lukemisesta niin nautinnollista. Lucinda Riley osaa punoa tarinan yhteen niin, että kaikki irralliset langanpäät ja hämmennystä herättävät juonenkäänteet ovat siistissä nipussa viimeisen sivun tullessa päätökseensä. Tarinoista löytyy toki kepeyttä, mutta myös raskaampia aiheita, joten pelkkää hömppähöttöä kirjat eivät ole.

Seitsemän sisarta -sarja on kuin magneetti, joka vetää puoleensa: sitä huomaa eläytyvänsä kirjan henkilöhahmoihin niin voimallisesti, ettei päähän mahdu ajatustakaan mistään muusta. Olen päässyt seikkailemaan jo muun muassa Rio de Janeirossa ja Pariisissa sekä Englannin maaseudulla ja Australian takamailla. Olen myötäelänyt, jännittänyt, iloinnut ja surrut; kokenut rakastumisen huumaa, mutta myös raastavia menetyksiä.

Parasta näissä kirjoissa on se, millaisen olon ne jättävät jälkeensä. Oikeastaan jokaisen kirjan luettuani olen ollut kiitollinen, että tämänkin ihmeellisen tarinan sain kokea. Joku sisarista on saattanut aluksi tuntua etäisemmältä ja ei niin lähestyttävältä, mutta kun on viettänyt päiviä hänen seurassaan, sitä huomaakin jo ystävystyneensä.

Jos siis nautit sujuvasta ja mukaansatempaavasta kerronnasta, matkustamisesta sekä historiaan sijoittuvista tarinoista, suosittelen tätä kirjasarjaa erittäin lämpimästi.

Olen hieman haikealla mielellä sen suhteen, että pian ilmestyvä kirja on sarjan viimeisimpiä, mutta toisaalta odottelen jo malttamattomana, kuinka kaikki loppujen lopuksi päättyy. Läpi sarjan mukana on ollut elementtejä, jotka Riley on jättänyt tietoisesti hieman epäselviksi ja mielenkiintoa nostaviksi, joten Kadonnut sisar keskittyy varmasti pitkälti näihin puuttuviin palasiin. Ja toki täytyy jännityksellä seurata löytääkö seitsemäs, kadonnut sisar tiensä muiden siskojen luokse Atlantisin satumaiseen ympäristöön. 🙂

Nyt haudutan kannullisen teetä ja sujahdan jälleen Afrikan polttavan auringon alle katsomaan, millaisia polkuja pitkin sisarparven nuorin, Electra, on päätynyt adoptoitavaksi. Sade ropisee parhaillaan ikkunoihin ja hämäryys on täyttänyt kodin, mutta näen silmieni edessä vain Kenian vehreyteen puhjenneen maiseman sekä kaukana tasangolla karjaansa paimentavat maasait.

”Millaista Afrikassa on?” Cecily kysyi viimein. Hänestä alkoi tuntua että hänen pitäisi viedä keskustelua eteenpäin, koska kummitäti tuntui eksyneen kokonaan toiseen maailmaan. ”Siellä on mahtavaa, pelottavaa, salaperäistä ja… sitä on täysin mahdotonta selittää. Minulla on talo Keniassa Naivashajärven rannalla. Kun herään aamulla, näen virtahepoja uimassa, ja kirahvit työntävät päänsä puiden lomaan kuin tekeytyisivät oksiksi…” Kiki nauroi syvää käheää nauruaan. ”Sinun pitää tulla käymään siellä. Pääsisit pois tästä klaustrofobisesta ghetosta ja saisit nähdä, millainen todellinen maailma on.”

Lucinda Riley: Auringon sisar (suom. Hilkka Pekkanen)

Ah, mikä ihana hyvän mielen kirjasarja tämä onkaan!

Oletko sinä lukenut näitä kirjoja? Olisi kiva kuulla ajatuksiasi. 🙂