Tänään kävin pitkästä aikaa treffeillä mitä parhaimmassa seurassa. Seuralaisellani on melko vaativa maku, mutta onnistuin silti valitsemaan kohteen, joka innosti ja sai myös ajantajun katoamaan. Kävelimme yhteensä lähes kymmenen kilometriä ja ihastelimme matkan varrelle sijoitettuja taideteoksia. Nautimme teetä, rentouduimme ja annoimme inspiraation viedä mennessään.
Treffiseuralaiseni olin minä itse. 🙂
Kirjailija Julia Cameron on luonut konseptin taiteilijatreffeistä. Taiteilijatreffien idea on yksinkertaisuudessaan viedä itsensä kerran viikossa johonkin paikkaan, jossa keskitytään vain sinua kiinnostavaan ja kiehtovaan asiaan. Se voi olla käynti museossa tai elokuvateatterissa, istuskelu viihtyisässä kahvilassa tai vaikkapa kävelyretki merenrantaan. Mitä tahansa, mikä ruokkii luovuuttasi ja tarkkaavaisuuttasi.
Vein itseni tänään treffeille Helsinki Biennaaliin, Vallisaareen. Idea treffeistä syntyi aika ex tempore, mutta toisaalta sellaiset treffit ovat usein melkoisen ihania. Hyppäsin iltapäivällä Kauppatorilta lähtevään lauttaan ja 20 minuuttia myöhemmin astelin jo historiallisen Vallisaaren vehreydessä.
Helsinki Biennaali on kansainvälinen kuvataidetapahtuma, joka tuo korkeatasoisen nykytaiteen merelliseen Helsinkiin.
Kuljin ympäri Vallisaarta täysin intuitioni mukaan, ja pysähdyin vain niiden teosten äärelle, jotka jollain tapaa vetivät minua puoleensa. Teoksia löytyy niin ulkoilmasta kuin vanhoista ruutikellareista ja muista rakennuksista. Kaunis poutasää oli houkutellut saareen hyvän määrän ihmisiä, joten monen sisätiloissa olleen taideteoksen äärelle joutui jonottamaan. Jätin sisätilat suosiolla väliin paria teosta lukuunottamatta, sillä en halunnut käyttää treffejäni jonottamiseen eikä ihmisten keskellä seiskoskelu muutenkaan erityisemmin houkuttele juuri nyt.
Aivan yhtä paljon kuin taideteokset, myös itse saaren luonto sai minut hyrisemään mielihyvästä. Hypistelin ohimennessäni saniaisten kauniita lehtiä ja kiven päälle muodostuneen sammalleen sateesta vielä märkää pehmeyttä; sivelin kelottuneen rungon sileää pintaa ja kastoin sormeni saaren keskellä olevan lammen viileään veteen. Hengitin vihreää raikkautta samalla, kun tuuli pörrötti hiukset silmilleni.
Voidakseni hyvin tarvitsen säännöllisesti aikaa vain itseni kanssa.
Inspiroidun monenlaisista asioista, ja luonto sekä taide ovat yksiä suurimmista innostuksen lähteistäni – Helsinki Biennaali on ihana konsepti yhdistää nämä kaksi osaksi toisiaan! Ylipäänsä esimerkiksi museoissa käyn mieluiten yksin, taiteilijatreffeillä, sillä silloin voin viettää teoksen äärellä juuri niin pitkän aikaa kuin haluan tai jopa istahtaa alas ja kirjoittaa aina mukani olevaan muistivihkoon ajatuksia, jotka nousevat pintaan. Välillä mieleni taas tekee kävellä kaupungin katuja ristiin rastiin, vailla päämäärää, ja pysähtyä intuition johdattamana johonkin ihanaan kahvilaan teekupposelle ja kakkupalalle. Viereisestä pöydästä saattaa kuulua lauseenpätkä, joka tuo mieleeni asian X, ja josta innostuneena kirjoitan muistiin idean Y. Yhtäkkiä tekstiä on syntynyt useampi sivu, ja vielä äsken höyrypilviä nostattanut tee on ehtinyt jo jäähtyä kuppiin.
Yhtä lailla kuin tuollaista taitelijatreffien tyyppistä ajanviettoa, tarvitsen omaa aikaa säännöllisesti myös kotona. Välillä on ihanaa vain sulkeutua kodin rauhaisaan kuplaan, jonne ulkomaailma ei yllä, ja puuhailla kaikkea kotoisaa. Villasukat, lukemattomat kannulliset teetä, hyvä kirja tai leffa, neulominen, fiilikseen sopiva musiikki tai vaikkapa yinjooga ovat usein tärkeässä osassa kotitreffejäni. Jos tiedän mieheni olevan koko illan pois kotoa, alan jo hyvissä ajoin odottaa tuota omaa aikaani. Koen, että kun olen saanut viettää aikaa yksin, pystyn jälleen antamaan enemmän myös muille. Hyvinvointi lähtee aina itsestä käsin.
Tämän päivän treffini huipentuivat teehetkeen korkean vallin päällä vain avarat maisemat ympärilläni.
Kierrettyäni Vallisaaren kävelin vielä viereiseen Kuninkaansaareen, jonka näköalapaikalta aukeni huikeat näkymät tyrskyävälle merelle. Koska biennaali on Vallisaaren puolella, oli Kuninkaansaari ihanan rauhallinen ja näin ollen myös täydellinen paikka istahtaa hetkeksi. Istuskelin näköalapaikalla olevan puupöydän ääressä, hörpin taivaallisen hyvää jasmiiniteetä ja yhtäkkinen inspiraatio sai minut kaivamaan muistivihkoni esille:
”Tuntuu kuin olisin maailman laella. Ympärilläni on suojeleva vehreys ja ikikausia maasta kasvaneet puut, mutta juuri tässä jossa istun, laakea avaruus kietoo minut sisäänsä. Ainut ääni on tuuli: se ujeltaa, puhaltaa, viheltää, kahisuttaa kasvillisuutta, humisee korvissa taukoamatta. Välillä sen sointi lainaa säkeitä sinfoniaorkesterilta, mutta valtaosan ajasta se vain pyörittää ilmaa omalla rytmillään. Silloin tällöin pieni linnun viserrys yrittää päihittää tuulen pauhun, mutta nopeasti se katoaa – aivan kuin mitään ääntä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kaadoin juuri kuppiin höyryvää teetä, mutta jo muutamassa minuutissa se on jäähtynyt viileäksi; sellainenkin voima tuulella on. Yksinäinen purjevene kyntää vasten metrisiä aaltoja. Vaahtopäät tyrskyävät vasten rantakallioita, jotka pysyvät vakaina paikoillaan, vaikka lähes kaikki muu taipuukin tuulen tahdissa.
Istun korkealla vallin päällä, lähes puiden latvuston tasolla. Koivut ja männyt niiailevat, väliin kumartavat, oksat heiluvat holtittomasti. Nämä vihkon sivutkin uhkaavat lähteä lentoon perhosten lailla. Näin nimittäin aiemmin valkoisen perhosen, joka näytti niin kovin kauniilta sammaleenvihreää taustaa vasten.”
Join teen loppuun, annoin auringon lämmittää poskipäitäni ja vain nautin tuosta hetkestä. Kiitin itseäni ihanista treffeistä – oli aika suunnata askeleet kohti kotiin lähtevää lauttaa.