Ympäröikää minut kukkasilla ja olen onnellinen

by Tiia

Voisin sanoa myös, että ympäröikää minut kukkasilla ja kadotan ajantajuni ja löydän mielenrauhan.

Kuten ehkä jo tiedät, nykyisin erilaiset mindfulness-harjoitukset kuuluvat rutiininomaisesti osaksi arkeani. Aloitan päiväni aina meditaatiolla: on ihanaa aloittaa uusi päivä itsestä käsin ja antaa mielen ja kehon herätä rauhallisesti, ilman kiirettä.

Aamumeditaationi ovat usein melko lyhyitä – 5-15 minuutin mittaisia -, mutta jo muutaman minuutin hiljentymisellä ja keskittymisellä on mahdollista luoda päivään täysin erilainen vire. Silloin usein myös manifestoin eli luon tietoisesti ja kutsun luokseni hyvää energiaa, jotta tuleva päivä sujuisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Pysähtyminen hetkeen siivittää muutenkin päivieni kulkua, sillä teen niin useita kertoja päivän aikana.

Se voi olla hidas, tietoinen teehetki, istuskelu puistonpenkillä linnunlaulua kuunnellen ja ympäristöä tarkkaillen tai ihan vaikkapa vain hampaiden pesu. Oleellista on, että keskitän kaiken huomioni tuohon hetkeen enkä takerru mieleeni nouseviin ajatuksiin – ajatuksia saa toki tulla, mutta annan niiden lipua ohitseni kuin kevyt tuulenhenkäys.

En osaa oikein selittää, mutta välillä en välttämättä edes tajua, että harjoitan juuri sillä hetkellä tietoista läsnäoloa – niin juurtunut tuo taito itseeni jo on.

Äläkä ymmärrä väärin, en väitä olevani jonkinlainen guru, joka elää jokaisen hetken täydellisessä keskittymisen tilassa. Päin vastoin minullakin on vaikeuteni, joista kerron pian tarkemmin.

Ilahdun kuitenkin nykyisin todella paljon ja koen pientä ylpeyttäkin siitä, että sinnikäs, pitkäjänteinen tietoisen läsnäolon harjoittelu (kyllä, tämä on taito, jonka kuka tahansa voi opetella) on minussa jossain niin syvällä, että pystyn olemaan läsnä melkeinpä missä tahansa hetkessä tai tilanteessa.

Sitten tuli paha flunssa.

En muista milloin olisin viimeksi ollut näin kipeä. Parin viikon ajan olin niin sairas, etten kyennyt muuhun kuin sinnittelemään päivät läpi. Kun olo oli karsea ja koko pää aivan tukossa, meditaatiot ja läsnäoloharjoitukset olivat viimeinen asia, johon jaksoin käyttää vähäisiä voimiani.

Myös unirytmini meni aivan sekaisin, sillä yöllä oli vaikea nukkua ja päivisin yritin sitten tokkurassa saada edes pieniä pätkiä unta. En tainnut noiden parin viikon aikana edes lukea kuin muutaman hassun sivun, vaikka kirjaan uppoutuminen on itselleni normaalisti suorastaan henkireikä.

Kun olo alkoi jossain vaiheessa olla hitusen parempi, huomasin, että keskittymiskykyni oli kuin päästäisellä. Iltaisin en malttanut lukea vaan selasin somea ihan liian myöhälle. Aamumeditaatiossa ajatus lähti harhailemaan jo parin syvän hengityksen jälkeen ja pysyi visusti kaukaisilla kiertoradoillaan. Koin äärimmäisen vaikeaksi tuoda mieltäni takaisin tähän hetkeen.

Olo oli levoton ja poukkoileva. En jaksanut keskittyä kunnolla mihinkään, vaan tehdessäni yhtä asiaa mieleeni tuli jotain muuta ja siirryinkin oitis sen pariin.

Tiedostin, että vain minä voin vaikuttaa tähän, ja että tietty kurinalaisuus täytyy löytyä minusta itsestäni, jotta saan jälleen kiinni arkirutiineistani – niistä rutiineista, joiden tiedän tekevän hyvää.

Ja tiedätkö mitä, pienin askelin se on onnistunut.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa pariin viikkoon kävelylle, huomasin ensinnäkin, kuinka paljon olen kaivannut luontoelämyksiä. Ja luontohan suorastaan ryöpsähti silmilleni!

Mikä määrä vihreää! Ja kukkasia! Ja linnutkin laulavat entistä kovempaa ja sulokkaammin! Yhtäkkiä on siis tullut täysi kesä.

Joten olen jälleen totuttanut itseäni läsnäolon pariin; pikkuhiljaa, turhaa kiirehtimättä.

Tiedän, etten tarvitse siihen kuin jonkin pienen, juuri oikeanlaisen ”töytäisyn”, joka avaa eteeni kaiken sen sisäisen rauhan ja hiljaisuuden, jonka luokse kaipaan.

Siksi olen tehnyt lempiasioitani mahdollisimman keskittyneesti:

  • Valmistanut matchaa hitaasti, omaa teeseremoniakoreografiaani noudattaen. (Ensimmäisellä kerralla en onnistunut vaan ajatus laukkasi jossain kaukana, mutta vihdoin olen löytänyt jälleen oikeanlaisen seesteisen rytmin.)
  • Tiskannut käsintehdyt teekuppini jokaista keramiikan röpöä ja painaumaa tietoisesti tunnustellen.
  • Lukenut kirjaa ja piilottanut kännykän siksi aikaa kaapin perukoille, jotta ei tulisi kiusausta vilkaista sitä.
  • Lähtenyt kävelylle ihastelemaan yhtä suurinta rakkauttani, kukkasia.

Ja siellä, kukkivien omenapuiden keskellä, se iski minuun.

Niin syvä läsnäolon tila, että kadotin täysin ajantajuni. (Myöhemmin huomasin, että olin ollut pelkästään yhden nimenomaisen puun alla lähes puoli tuntia.)

Joten tämä muistiin itselleni: kun joskus tulee jälleen tilanne, että tietoisuustaidot ovat kaikonneet turhan kauas, ympäröin vain itseni kukkasilla.

Parasta olisi päästä luonnonkukkien äärelle, mutta kaupasta ostetut leikkokukat kelpaavat myös hyvin. Tällöin on tärkeää ostaa kasa irrallisia kukkia ja upota niiden kauneuteen samalla, kun asettelee niitä hitaasti maljakkoon.

Ehkä juuri kukkien hetkellisyys on se, mikä vetoaa itseeni niin syvästi. Jos haluan nauttia niistä, on se tehtävä nyt, tässä hetkessä. Hyvällä tuurilla jokin kukkanen ilahduttaa läpi kesän, mutta esimerkiksi omenankukat tarjoavat vain pienen, tarkkaan harkitun ajankohdan, jolloin niiden valkoinen herkkyys ilahduttaa meitä.

Pienillä terälehdillä oli kuitenkin mitä suurin vaikutus:

Tajusin, että tässä hetkessä on jo kaikki. Ei ole mennyttä tai tulevaa; on vain tämä hetki, jossa kaikkein tärkeintä ja ihaninta on huomata yksittäisten omenankukkien kauneus.

Lisää luettavaa

Leave a Comment

Sivusto käyttää evästeitä. “Hyväksy”-nappia painamalla hyväksyt evästeiden käytön. Evästeet tekevät sivuston käyttämisestä helppoa, nopeaa ja käyttäjäystävällistä. Hyväksy Lue lisää